Eräs syksyn harmainen aamu alkoi heti puhelinsoitolla. Vuodeosastolla oli yli 70-vuotias diabeetikko Saara. Hän oli hädissään ja itkuinen. Pyysi apua – koki, että oli hengenvaarassa: ”Ne tappaa minut” hän itki puhelimeen.
Kyseltyäni asiaa hän kertoi: Ne pistää minulle insuliinia, eikä anna minun syödä. En tohdi nukkua, herään verensokerin ottoon ja insuliinin pistämiseen. Pelkään, että minulle tulee alhainen verensokeri, enkä enää herää siitä.
Soitin hoidosta vastaavalle hoitajalle. Hän tietenkin närkästyi, kun hoidon toteutuksesta kysellään ja otetaan yhteyttä. Samalla hän kyseenalaisti myös minun soittoni, että sinä siis meinaat puuttua osastolla tapahtuvaan hoitoon.
Kerroin, että potilas on ottanut minuun yhteyttä, koska kokee, että on hengenvaarassa. Haluan tietää, miksi hän näin kokee…
Hoitaja sanoi, että insuliinia on pistettävä, koska verensokerit ovat koholla. Omaisia on kielletty tuomasta hänelle omaa syömistä, jottei hän herkuttelisi koko aikaa.
Tilanne korjaantui kun päästiin kaikkia tyydyttävään ratkaisuun. Tapahtuneessa oli väärinymmärrys kaikin puolin, joka korjaantui, kun asioista keskusteltiin.
Myöhemmin – kun potilas pääsi pois osastolta, tuli Saara vielä käymään poliklinikalla. Kiitti, että olin pelastanut hänen henkensä. Itkettiin molemmat.
Itselläni painoi vielä esimieheni palaute liiallisesta itsenäisestä työotteesta, sekä monien painostavien palavereiden henkinen väsymys… Mutta diabeetikon palaute, että olen oikeassa paikassa ja teen työtäni potilaille, rohkaisi uuden ajatteluun… Miksi ei voitaisi perustaa diabeetikoille omaa diabeteshoitajan vastaanottoa, jolloin työote palvelisi diabeetikkoja.
Saamamme palautteen pohjalta perustettiin diabeteshoitajien etävastaanotto, nimeltään DiabetesSara Oy.