Eräs kokemus sensoroinnista
Verensokerin mittaus kuuluu diabeetikon arkeen. Jatkuva sormenpäiden pistely voi kuitenkin tuskastuttaa välillä – etenkin, jos sokereita täytyy herätä mittaamaan myös öisin.
Minulle sensorointi antoi valtavasti uutta tietoa verensokereistani. Se auttoi myös muokkaamaan rutiineja ja ruokavaliota siten, että saavutin pienillä muutoksilla merkittävästi paremman olon.
Alku: sensorin asettaminen – jännää!
Olo oli turvallinen, kun kuorin sensorointilaitetta pakkauksestaan. Olin pyytänyt DiabetesSaran diabeteshoitajalta perusteellisen laiteohjauksen, ja laitteen mukana tulevista ohjeista opittu oli helppoa kerrata.
Puhdistin olkavarren ihon ja valmistelin sensorin ohjeen mukaisesti.
Sensorin asettaminen alkoi jännittää vasta, kun huomasin asettimen piikin, joka näytti aika paksulta lansetin piikkiin verrattuna. Muistuttelin itselleni, että sensoreita käytetään sujuvasti myös lapsilla ja vanhuksilla, eikä olkavarressa ole kummoisesti tuntoa. Päätin silti pyytää puolison apuun, jotta homma menisi kerralla oikein.
Puoliso tähtäsi sensorin osoittamaani paikkaan ja napsautti sen napakasti paikalleen. Yllätys oli suuri, kun sensorin asettaminen ei tuntunutkaan miltään.
Itse sensorikaan ei tuntunut ihossa ollenkaan. Se istui napakasti paikallaan ihotarran varassa, eikä ihon sisällä olevaa sensorikarvasta saanut aikaiseksi tuntemuksia, vaikka vastoin ohjeita tökin ja painelin sensoria koemielessä.
Jäin innostuneena odottamaan sensorin “heräämistä” ja klikkasin samalla puhelimeen ablikaation sensorin lukemista varten. (Sensorin voi lukea myös lukulaitteella, mutta minulle puhelin tuntui luontevammalta vaihtoehdolta.)
Sokerin mittaaminen, uusi harrastukseni
Ensimmäiset päivät sensorin kanssa olivat yhtä mittaamista, sillä innostuin kovasti sensoroinnin helppoudesta ja lukemat ilmestyivät ruutuun.
Myönnän, että tein itselläni myös ihmiskokeita: testasin esimerkiksi, kuinka paljon ja kuinka nopeasti yksi Domino-keksi vaikuttaa veren glukoosipitoisuuteen. (Minulla yllättävän paljon!)
Puolisolle raportoin lähes jokaisen mittaustuloksen. Hän jaksoi vaikuttaa kiitettävän kiinnostuneelta, vaikka varmasti väsyi jossakin vaiheessa kiljahduksiini: “Katsopas mitä pasta-annos teki! Oho, konvehtikin näkyy! Arvaapas, paljonko sokerit nyt on?”
Koholla oleva aamusokeri kuriin
Kakkostyypin diabetekseni hoitotasapaino on laihtumiseni myötä aika mukavassa jamassa, mutta aamua kohti nousevat sokerit ovat olleet yhä ongelma. Miksi, oi miksi, on paastosokeri aina vaan korkea?
Sensoroinnin myötä tämäkin mysteeri ratkesi.
Selvisi, että vaikka minulla ei ole hypoglykemialle altistavaa lääkitystä, sokerit painuvat aamuyöllä reilusti alle neljän. Korkeissa aamusokereissani on siis kyse elimistön ylimitoitetusta vastaiskusta: kroppani tyhjentää hädissään sokerivarastot vereen korjatakseen tilanteen.
Muita sensoroinnista saatuja hyötyjä
Sensorointi oivallutti minulle verensokerini käyttäytymistä paljon tehokkaammin kuin yksikään valistusluento aikaisemmin.
Kyllähän minä jo etukäteen tiesin, että liikunta tasaa sokereita ja “nopeilla” sokereilla saadaan aikaiseksi aikamoinen sokerivuoristorata. Mutta kun tämä tieto muuttui konkreettisiksi, omasta kropasta mitatuiksi lukemiksi, avautuivat silmät ihan eri tavalla.
Sensorointi havainnollisti minulle mm. nämä asiat:
- “Vain kaksi keksiä ruoan päälle” voi olla se tekijä, joka karkuuttaa sokerit viitealueelta.
- Jos “kahden keksin vahinko” kuitenkin käy, riittää minulla rivakka kävelylenkki tasaamaan tilanteen.
- Iltapäiväkiukkuni johtuu sokereiden laskemisesta ja häviää kokonaan, kun syön iltapäiväkahvilla järkevän välipalan.
Tosi iso juttu minulle oli myös se, miten sain tarkennusta näläntunteeseeni.
Olen vuosikausien jojolaihduttamisen seurauksena kadottanut tuntuman siihen, mitkä fiilikset ovat nälkää ja mitkä “yleistä ruoanhimoa”. Nyt aloin hahmottaa paremmin mm. sen, minkälaiset tuntemukset edeltävät verensokerin laskua.
Voikin puhtain sydämin sanoa, että sensoroinnista saatu tieto paransi elämänlaatuani valtavasti.
Se vaikutti välillisesti myös muiden ihmisten elämänlaatuun: lapsen haki päiväkodista hyväntuulinen äiti, eikä nälkäkiukkuinen monsteri.
Erikoisin oli sensoroinnin välillinen vaikutus kauppalaskuihin. Kun näin, miten matalilla sokereilla olen käynyt iltapäivisin ruokakaupassa, en enää ihmettele, että mukaan tarttui aina valtava määrä heräteostoksia..
Voin vain kuvitella, minkälainen hyöty sensoroinnista voi olla insuliinihoitoisille diabeetikoille – tai muille, joilla lääkityksen viritteleminen vaatii tiheää mittaamista.
Tämän hetken tilanteen lisäksi sensori näyttää myös, mihin suuntaan sokeri on menossa. Tiedon avulla voi ennakoida ja reagoida ajoissa tai esim. välttää liian rajut korjausliikkeet, jos käytössä on pikainsuliini.
Miksei sokereita sensoroida jo aikaisemmin?
Ainoa harmitus sensorointikokeilusta oli takautuvaa sorttia. Olisin voinut hyötyä sensoroinnin tarjoamista oivalluksista jo kauan sitten.
Jäinkin miettimään sitä, kuinka paljon ohjatulla sensoroinnilla voitaisiin ehkäistä diabeteksen puhkeamista.
Mikä vaikutus sillä olisi, jos sensorointia hyödynnettäisiin jo silloin, kun metabolinen oireyhtymä ja heikentynyt sokerinsieto tekevät tepposiaan kropassa?
Entä miten huimia hyötyjä sensoroinnilla saavuttaisiin ylipainoisen elintapaohjauksessa? Sensorointi kun osoittaa tehokkaasti, mutta neutraalisti ja saarnaamatta, miten pienillä muutoksilla saadaan aikaiseksi iso vaikutus.
Jos sensorointiin vain tarjoutuu mahdollisuus, suosittelen tarttumaan siihen oitis! Itselleni kokeilu järjestyi DiabetesSaran kautta, kun keksin varata ajan heiltä aamusokeriongelman vuoksi.